”Täällä setoilla ei ole tulevaisuutta.”
Vuoden 1920 Tarton rauhansopimus ulotti Viron valtionrajan jatkuvaksi koko Setomaan halki. Sitten saapui sota ja Neuvostoliitto, Neuvostoliiton mukana uudet sosialististen neuvostotasavaltojen rajat, jotka piirrettiin piirun verran lännemmäs. Viron uudelleenitsenäistymisen myötä neuvostoaikainen raja jäi ja pinta-alaltaan kaksi kolmannesta Setomaasta Venäjän puolelle.
Olihan meidän nyt käytävä paikan päällä katsomassa, mikä Venäjällä oli homman nimi ja meininki.
Meitä oltiin kuumoteltu pitkän aikaa reissustamme Petseriin. Tapaamamme virolaiset ihmiset (ei-setot) suorastaan anelivat meitä olemaan varovaisia, etenkin kun emme osaa venäjää. Kun tähän varoitusten vuohon ynnätään vielä kaiken tähänastisen uutistulvan ihmisoikeuksien asemasta, korruptoituneesta hallinnosta, kaoottisesta liikenteestä ja karhujen kanssa painimisesta, muuttui pieni rajanylitys pieneen Petserin kaupunkiin astetta isommaksi, Virosta Venäjälle poistuminen mentaalisesti toiseen maailmaan ja helvetinkitaan siirtymiseksi.
Tallinnasta junaan. Rajalla pois junasta ja parisataa metriä tulliin. Siitä toiseen tulliin. Maahantulokaavakkeet ja leimat. Good luck, sanoi Venäjän tullimies. Lompsittiin kaksi kilometriä mummokaupunkiin, jossa suurin helvetinaukko oli ärsyttävän piskin räksyttävä suu.
Siinä se sitten kaikessa kauheudessaan olikin.
Jos Viron puolen Setomaalla näkyy alituiseen seton lippuja, ihmisiä kansallispuvuissaan, kuuluu leelottelua ja kieltä, Venäjän puolen Setomaata näkyvimmillään edustaa tyhjillään oleva Seto-maja, luostarin museon pieni nurkka sekä parinkymmenen kilometrin päässä Petseristä sijaitseva setomuseo. Täytyy käyttää koko mielikuvitusarsenaali kuvitellakseen, että Petseri tosiaan on ollut joskus koko Setomaan keskus.
Miksi näin?
Ensinnäkin populaatio on Venäjän puolella reippaasti pienempi kuin Virossa. Parisataa setoa on ripoteltuna pitkin laajaa aluetta, joten yritäpä siinä sitten yhtenäiskulttuuria luoda.
Toisekseen näiden parinsadan asukkaan joukossa liki kaikki ovat mummoja. Sekä Viron että Venäjän passit omistavat nuoret ovat lompsineet jo kauan sitten joko Viron puolelle tai muualle Venäjälle opiskelemaan, ja jatkavat – tai ovat jatkamatta – omaa kulttuuriperimäänsä sieltä käsin.
Venäjällä elävä seto, Helju Tsopatalo otti meidät vastaan Petserin takaisessa pienessä kylässä, istutti alas, tarjosi mustikkapiirakkaa ja kertoi omien lastensa ja lastenlastensa elävän Virossa. Lähes koko ikänsä Petserissä asunut rouva on johtanut paikallista leelokuoroa ja opettaa nyt edelleen (kirjastonhoitajapestiltä eläköityneenä) seton kieltä ja kulttuuria paikallisessa kolmenkymmenen asukkaan koulussa. Toisinaan, mutta kumminkin.
Helju
Hänen elinaikanaan on kaikki lähteneet. Lapset, nuoret ovat kaikki menneet ja perustaneet perheet, jääneet niille sijoilleen ja jatkaneet elämäänsä. Tsopatalon mielestä asuinpaikalla ei ole kuitenkaan niin väliä kuin kulttuurin jatkamisella; hänen oma jälkikasvunsa on oppinut kieltä jo kolmannessa polvessa.
Putinin Vladimir signeerasi Venäjän setot alkuperäiskansaksi muutamia vuosia sitten, ja siitä lähtien ovat setot saaneet paitsi virallisen vähemmistökansan statuksen, myös rahaa. Maalehden mukaan 47 miljoonaa ruplaa (nykykurssilla 720 000€) postitettiin hallinnolta Setomaan edistämiseksi.
Rahoilla ostettiin paitsi käyttökaluja, myös annettiin setoille. Jokainen, joka muutti Virosta takaisin omille kotiseuduilleen Venäjän puolelle, lahjoitettiin 50 000 ruplaa (n. 765€).
Jokunen tuli.
Meille oltiin sanottu aiemmin vähän kahtalaista tietoa Venäjän puolen Setomaan tilanteesta. Toisaalta kerrottiin, että kyllä siellä kaikki toimii vielä tosi hyvin ja setoilla on hyvä olla. Mutta toisaalta taas kukaan ei oikein osannut sanoa, kuinka kauan ja miten setot näkyvät Petserissä.
Toukokuussa avattu Seto-maja loimotti autiona, kun sinne kolmena päivänä yritettiin. Tsopatalon mukaan siellä ”saattaa tapahtua jotakin ensi vuonna”, aiemmin tapaamamme virolais-setoaktiivin mukaan siellä tuskin tapahtuu mitään. Kukaan ei oikein osaa tietää, mitä ja missä tapahtuu – ja miksi.
Keskellä kaupunkia. Tyhjä.
Tsopatalo puhui pitkään ja hartaasti. Jopa kaiholla. Ei täällä enää ole kuin hajanaisia hökkeleitä. Sata vuotta sitten oli vielä parikymmentätuhatta setoa näillä alueella, kymmenen vuoden päästä tuskin yhtään.
”Toivottavasti joku vielä joskus muistaa, että täällä oli setoja.”
Tsopatalo sanoi tämän ja oli hetken vaiti. Pian hän nousi ylös toimittamaan meille seuraavat satsit mustikkapiirakkaa, joita söimme suut sinisinä ja hiljaa.
Mustikat oli vastapoimittuja.